“Сarelia”, ежемесячный журнал. №10, 2009 г.
* * *
Kuuletko aurinkoisia
sointuja sinestä.
Sieluni kielet moisia
aamuisin pyydystää.
Mutta ei kuule jokainen
kaunista sävelmää.
Se on kuin rukous hiljainen
huuliltain lentävä.
Vastatkoot iloisuudella
sukulaissydämet.
Ovat kuin Luojan suudelmat
sävelet suloiset.
Sävelmä kauniimpi muinaista
tulee jo kuulumaan.
Musiikki herännyt uudestaan
leijailee yllä maan.
* * *
Kättä anna taivaaltasi
vapauta suruista.
Kuten lasta polvillasi
tuudita ja rauhoita,
että saisin olla yhä
kultaisissa unissa.
Laula, miten elää pyhät
paratiisin puistoissa.
Onko olla hyvä, kuten
minun joskus päällä maan.
Minä sikeästi nukun.
Rauhan siivelläsi saan.
Unohtamaan kaiken valmis,
mitä pahaa ollut lie,
pyydän: “Enkelini armas,
minut taivaan sineen vie.”
* * *
Enhän paljon tehdä saa:
mielessäni seurustella,
ikkunaasi koputtaa
pihlajapuun oksasella;
pääskyläisen siivellä
kosketella kasvojasi,
pöydän alla kehräillä
kissana sun jaloissasi;
olla ketjun renkaana
kellojen ja yöllä kuuna
vielä salaa kirjana
käsissäsi avattuna.
* * *
Hiljaisuudessa yöllä
kipuain tuuditan.
Häkissä lintuna olen
tottunut laulamaan.
Kätesi lämpö hellä
mulle on tuttua noin:
lintuna kämmenellä
lohtua sulle toin.
“Lennä kuin kuvittelit!”
päästäen sanoit niin.
“Minua lohduttelit.
Lohduta muitakin.
Elä kuin itse jaksat.
Lentosi katkaisin.
Synnyithän vapahaksi.
Nouse nyt korkeuksiin.”
Kerran vain siivet löivät.
Se oli hetki vain.
Lentoa turhaan toivoin.
Taivaalta anteeksi sain.
Ei vapaus mitään mahda.
Se merkitsee kuolemaa.
Kesynä olla tahdon,
laulaa ja lohduttaa.
Suomentanut Armas Hiiri
