LARIN PARASKE
Larin Paraske syntyi Lempaalan Miskunmäen kylässä joulukuun 27 päivänä 1833, mutta joutui 1853 naimisiin Sakkolan Vaskelaan. Hänen isänsä Mikitta Mikitanpoika (1802-51) oli nuorukaisena ollut Pietarissa sepän opissa, mutta eli myöhemmin synnyinpitäjässään Lempaalassa Kusovan hovin lampuotina, oikeastaan maaorjana. Parasken äiti Tatjana Vasilovna oli syntynyt Vaskelassa noin 1800:n tienoissa. Äidin äiti Oute Komonen oli Sakkolan Räihärannan kylästä. Äidistään Paraske jäi orvoksi 1848, siis 15-vuotiaana.
Albert Edelfeltin maalaus Larin Paraskesta on Hämeenlinnan taidemuseossa. Taulun omistaa Viipuri-säätiö. Kuva julkaistu Hämeenlinnan taidemuseon luvalla.
Kerrotaan, että Parasken onnellisimpia lapsuusaikoja olivat ne, jotka hän vietti äitinsä kotona Vaskelassa käydessään. Ihmekös sitten, että hän 20-vuotiaana neitona houkkeni menemään, niille tienoille päästäkseen, vaimoksi Larilan Kaurille, vaikka tämä oli häntä toisen mokoman vanhempi ja lisäksi sairaalloinen nahjus. Inkerin muiden tyttöjen tavoin hänen mielensä halasi pois maaorjuudesta. vaikka herravalta rasitti tähän aikaan Sakkolassakin.
Nuori sydän ei liene ollut valintaan tyytyväinen, koska Paraske lauleli:
“Muut kun sukkiit sulhojaan,
mie vaan vaalin vanhajain,
mie vaan paioilla parannan,
kaatioilla kaunistelen.”
Hän jaksoi kuitenkin voittaa kaipauksensa ja lisäsi:
“Jos on musta muu elämä,
naimiskauppa naurattaa,
nauran ihma itseksen,
nauran naimiskauppojani.”
Muu elämä oli todella musta, sillä perhe kasvoi nopeasti eikä miehestä ollut sen elättäjäksi. Lapsia karttui kahdeksan ja kaikki vaativat suuhunpantavaa. Siksi äidin täytyi »vatsankerrallisenakin» käydä raskaassa työssä Taipaleenjoella, jossa vedettiin aluksia vastavirtaan.
Ennenaikaista vanhettumista ihmetteleville hän saattoi virkkaa:
“Sillhä miull on musta muoto,
ei ole poset punaiset,
ei oo vars’ valkeainen,
tulin vanhaksi varahin
ja akaksi aikasehen:
joka vuos on vuona miulla,
joka kuukausi karitsa.”
Runotaito Paraskella oli veren perintöä. Hänen sukulaisiltaan Timon Tarjalta ja Kondrolan Mauralta Mäkikylästä kerättiin aikanaan myös runsaat runosaaliit. Hyvämuistisena Paraske jo lapsena oppi miltei kaikki paikkakunnan runot ja – kuten edellisestä näkyy – sepitteli itse lisää.
Ensimmäisenä Parasken runoja kirjoitti muistiin A. Borenius-Lähteenkorva. Se tapahtui 1877. Saalis käsitti tällöin vain 26 runoa. Kun Paraske leskeksi jouduttuaan 1887 meni kerran ohjailemaan sokeaa vanhusta Sakkolan pappilaan ja joutui siellä juttlisille Neoviuksen kanssa, tämä huomasi keskustelussa Parasken harvinaisen lahjakkuuden. Siitä alkoi useita vuosia kestänyt yhteistyö. Kuukausimääriä Neovius käytti kirjoittamiseen. Lopulta karttui runoja noin 1.200 (noin 32.000 säettä), sananlaskuja 1750 ja arvoituksia 336, lisäksi itkuvirsiä vm. »Suomen kansan vanhat runot»-nimiseen kokoelmaan painettuina Parasken runot muodostavat 500-sivuisen niteen. Hän säilytti muistissaan suuremmat runovarastot kuin kukaan muu. Väinö Salmisella oli kansanrunouden professorina näistä asioista puhuessaan täysi syy ihmetellä myös Parasken ilmiömäistä monipuolisuutta.
Neoviuksen muutettua Porvooseen Paraske 1891 matkusti sinne muistiinpanojen täydentämistä varten. Hän kävi myös Helsingissä ja herätti kaikkialla mitä suurinta ihmetystä hienovaraisella, älykkäänä esiintymisellään. Edelfelt, Järnefelt ja monet muut maalasivat hänen muotokuviaan. Sibelius kuunteli hänen itkuvirsiään. Hänen runojaan on käännetty vieraille kielille ja englantilainen kirjailija Anni Clive Bolev on kirjoittanut hänestä laajan kuvauksen.
Taloudellinen ahdinko ei kuitenkaan hellittänyt. Pieni perintötila ja pirtti meni 1899 myyntiin 200 markan veloista. Köyhänä suuri runontaitaja kuoli viluisessa pirtissään joulukuun 3 päivänä 1904. Etelä-Karjalan Nuorisoseura pystytti hänen haudalleen Palkealan kreikkalaiskatoliselle hautausmaalle muistokiven 1911 ja Hankkijan teettämä pronssipatsas paljastettiin Helsingissä 1950.
