Mieli käsköy ruadua nenga,
Duumaine piäh tuli moine
Ruvetago pajattamah?
Rabevuogo sanelemah?
Suguvirty suoldamah,
Roduvirty laulamah.
Sanat minul suus suletah,
paginat siepäi pakutah.
Kielele vai kerritäh,
hambahis net levitäh.
Velli- kuldu, veikkoženi,
kazvandaijan dovariššu!
Tule vai pajattamah,
minunke sanelemah
kerran puutuimmo myö yhteh,
kahtei tas nygoi olemmo.
Harvah olemmo myö yhtes,
toine toštu näimmö harvah
nämil kurjil meijan pihoil,
poloižil tiä Pohjan mualoil.
Pane käzi minun kädeh,
sarmet sarmien keskuččažih
sanelemmo hyvii virzii,
pajatammo parembažii.
nämin kullin kuultavakse,
tiijottomien tiettäväkse,
nuorižole nouzijale,
rahvahale kazvaj ale:
nämii sanoi, kuduat tuldih,
virzii viritettylöi
vyölpöi vahnan Väinämöižen,
Ilmarižen ahjon alpä0i,
mieles nuoren Lemminkäžen,
Joukahažen piilen matkas,
Pohjažen muan реllоn peril,
Kalevalan kangahažil.
Nämii tuatto minun lauloi
kirvesvartu veičel vuoltes,
Nämii muamoini opasti
värtinäšty pyörittäjes,
konzu minä lapsi pieni
heijän jallois olin lattiel
pyöriin heijän polvien keskes,
maidosuunu muaman rinnal.
Vilu mille virty virkoi,
vihmu suatteli sanažii.
Virren- toižen tuulet tuodih,
meren aldožet ajettih.
Linnut lennätettih sanoi,
puuloin ladvat virkehii.
Nygöi panen hyvän virren,
parembažen kalkuttelen
rugehižen leivän syödyy,
ozrupiivožele jälles.
Аgu ei tuodane piivuo,
tarita vesseliä vetty,
sanelen suul laihembažel,
pajatan puhtahal vielgi
illan ištujien ilokse,
tämän päivän kunnivokse,
libo huomenen hyväkse,
uvven päiväžen alukse.
Nenga kuulin saneltavan.
Tiezin runoloin luajindas:
Yksin meile уö tulou,
Yksin päivy valgonou:
Yksin rodih Väinämöine,
Muale tuli runolaulai
Kandajažes kaidažes, I
lmattares – emožes.
Oli imbi, ilmah tyttö,
luonnon neido ylen čoma.
N’edälilöin pidi pyhiä,
ijän immennu eleli.
Igäväkse kačoh aigu,
elaigu ei ole vessel
ainos yksinäh eläjes,
n’eidiženny päivii viettiä.
Ilmoin ylen pitkil pihoil,
suuril avvonažil kohtil.
Heityi häi alembažekse,
lainehužile laskiihes,
meren selläle selgiele,
ylen suurile sijoile.
Tuuli n’eitty talutteli.
Laineh n’eidoidu ajeli
sellän sinižen ymbäri,
vuahtipiä aldoloin keskes.
Tuuli sai tytön sangiekse,
meri kohtužekse luadii.
Muga kandoi kovua kohtuu,
vačan täydehytty vaigieh
seiččie sadua pitkiä vuottu,
ynnälleh yheksä igiä;
Ei rodei, mil pidäs roija,
tule luadimatoi lapsi.
Tuli sotku, šuorei lindu.
Lendi lekutteli sinne,
kaččou sotku pezän sijua,
eččiy eländykohtaštu.
Kerran lendi päivänlaskuh,
toižen – päivännouzupuoleh.
Ei vai lövvä hyviä sijua,
pahembuagi kohtua möštu,
kuh vois luadie оmаn pezän,
ottua olendusijakse.
Vien emändy, ilmoin imbi
Nosti meres oman polven,
avai aldožis jalgažen
sotkale pezän sijakse,
eländykohtakse linnul.
Se on sotku, šuorei lindu,
lendelöy da kaččelehes.
Nägi vien emändän polven
siindäväl sie meren selläl,
smietii heinymättähäkse,
tuorehekse turbehekse.
Lеndi sinne, lеndi tänne,
heityi emändän polvele,
sih häi luadii oman pezän,
munii kuldažet jäiččäžet,
kuuzi kuldaštu jäiččäšty,
seiččemes on raudahine.
Rubei jäiččii haudomah,
polven piäs lämmittämäh.
Haudoi päivän, haudoi toižen,
haudoi kolmandengi päivän.
Sit jo tundou vien emändy
jällan tuleh rounu pani,
hibju hiilavakse rodih,
polvuttu rubei poltamah,
suonet sulamah ruvettih.
Lekahutti imbi polvie,
särähytti omua rungua:
vedeh viertih sotkan jäičät,
meren aldoloih matkattih;
Jäicät palažikse mendih,
muružikse kai murettih.
Ei väi jäičät sinne jiädy,
muružet ei mudah jouta.
Murut muututtih hyvikse,
kai palažet kaunehikse.
Jäičän alembaine puoli
jalloin alle muaemäkse,
jäičän ylembäine puoli
muutui piän piäl taivahakse;
Jäičän keldu keskuččäine
päivažekse taivahale,
valgien alembäine puoli
kuudamakse kumottamah;
Mi on jäičäs kirjävaštu,
tiähtikse net kai muututtih;
mi oli mustaštu jäičäs,
kai net pilvikse muututtih.
Kiändi karjalakse Zinaida Dubinina
