Медиа

Поэтические публикации

Hopeakauden kultainen jälki Natalia Laitisen runoudessa

Наталья Лайдинен. Журнал Карелия. Стихи на финском языке Наталья Лайдинен. Журнал Карелия. Стихи на финском языке Наталья Лайдинен. Журнал Карелия. Стихи на финском языке Наталья Лайдинен. Журнал Карелия. Стихи на финском языке Наталья Лайдинен. Журнал Карелия. Стихи на финском языке

Petroskoissa syntynyt Natalia Laitinen on nuori, menestynyt ja itsevarma lady. Yksityisfirman johtaja, lehdentoimittaja, runoilija ja kirjailija elää miljoonakaupungin rytmissä. Moskovasta on tullut hänen toinen kotipaikkansa.

Valmistuttuaan Moskovan Kansainvälisten suhteiden instituutista Natalia on työskennellyt pitkään PR–alalla tutkien julkista mielipidettä. Hänen kandidaatin väitöskirjansa aihe on "Poliittisten johtajien imagon ominaisuudet". Laitinen on julkaissut monta tieteellistä artikkelia poliittisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Moskova on avannut nuorelle runoilijalle oven maailmalle. Natalia on ehtinyt matkustella ympäri maapalloa ja matkakirjoissaan tuo ihmeellisiä maailman kolkkia lukijoiden lähelle. Karjalalla on erikoinen sija Laitisen tuotannossa, koska hänen juurensa ovat Petroskoissa, missä hän kävi koulunsa ja otti ensi askeleitaan runoudessa.

Karjala elää monissa Laitisen runoissa muun maailman rinnalla. Natalia kutoo runojensa kudelmaa matkaelämyksistään, lapsuudenmuistoistaan, satunnaisista vaikutelmista ja syvällisistä tunnekokemuksista. Kun lukee Laitisen esikoiskokoelmaa Taivaan lauluja (2004), tuntuu siltä että ei olisi asioita joista Natalia olisi välinpitämätön. Nuori runoilija löytää aiheita kuuluisien taideihmisten kohtaloista, Venäjän ja maailman historiasta ja kulttuurista. Kirjallisuus on Natalialle myös inspiraation lähde. Laitisen runous selvästi pohjautuu Venäjän kirjallisuuden hopeakauteen. Riimitetyissä runoissa kohtaa Ahmatovan keveyttä ja Tsvetajevan kiihkeyttä. Säkeet henkivät toiveita ja pettymyksiä, rakkautta ja kaihoa. Ja niitä yhdistää elämänhalu, joka täyttää lyyrisen sankarin sydämen.

— Vaikka olin sepittänyt paljon runoja ja julkaissut runoja venäläisissä ja ulkomaisissa lehdissä, en pitkään aikaan uskaltanut tehdä runokirjaa. Ystäväni saivat minut uskomaan, että kirja löytää lukijansa, Natalia kertoo. — Vaikka nykyään eletään proosakirjallisuuden aikaa, minä jatkan työskentelyä runojen parissa ja haaveilen seuraavasta runokokoelmasta. Uskon, että aina on ihmisiä, jotka kaipaavat juuri runoutta ja ovat kiitollisia siitä.


Natalia Laitinen

* * *
Levottomana askelten ääniä
kuunnella, tarkkailla toisten kasvoja.
Joka hetki merkkiä etsiä
ja uutta ihmettä aavistaa.

Vaihtaa kaupunkeja ja maita,
kirkossa kynttilää sytyttäen
rukoilla, silti tajuamatta:
ei ikinä toistu tapaaminen.



Varhaissyksy

Varhainen syksy
säkeiltään kultainen.
Sikermä muistojen.
Lykkäys surujen.
On oksissa vaahteran
valoisa helinä.
On tulinen vapina
polttava silmiä
vain käsille vaaraton
lehtien liekki.
Syksy on harhailla
kehätiellä.
Muori ennustaa
talvea rajua.
Menneisyys romahtaa,
tuhkana hajoaa…
On haavassa sydämen
levon kaipuuta.
Puistossa samoilee
uniinsa vaipuva
tulevan näkevä
mustalaisnainen.
On viimeinen kuiskaus
palkkion arvoinen.
Sen nielen kirkkaana
pihlajan tuskana.
Tiellä eroon
en halua uskoa.
Metsä on utuinen,
kostea, märkä, ja
aukkojen mustien
talvista jälkeä
kantaa. Ja taivaalta
syksy vain kuulostaa
ukkosen kaiulta
tuonpuoleiselta.
Syksy on jäljennös
naiskuvan haalean
raossa kahtia
haljenneen maailman.



* * *
Alkumeren suolaista makua
Alkumeren suolaista makua
kaipaan ja väistyn tieltä sen,
sillä muistavat vielä tuntoaistit
jo unohdetun suhteen kaukaisen.

Meri huokaa! Odottaa käsi kangasta,
kuin lasta eloton kohtu odottaa.
Meri makeita naisia lakkaa laskemasta
ja suolavedellä suutasi polttaa.

Aalloista vastaus syntyy loiskeena.
Sydämessäni kasvaa mäntyjä
ja avaruuspeilistä heijastuu tähtiä,
joita ilman en jaksa elää.

Kuin ilmestys huulet lävistää suola,
Rantaa riuduttaa myrskyn odotus,
On hiekkamerkeissä meren osoitus.
Kohti sinua suolaverenä vuodan.

Simpukan povesta kuiskaa pensaikko.
Olen kihara, kostea hius leväkön.
Se ei ole sykintä rakkauden,
vaan alkumeri suolanmakuinen.


* * *
Tuuli on eksynyt metsikköön,
Kostea ilta syvään hengittää,
Syreenien pilvet portailla
Vaipuvat kylmään kuutamoon,
Kuuluu korkean tähden ikävää
Huminasta väsyneellä polulla.

Suomentanut Kristina Korotkih
 

Назад к списку

Поиск

Письмо автору
Карта сайта
 1
eXTReMe Tracker